Fooled around with iMovie, made this little teaser…

Leikin tietsikalla, tein pienen “mainoksen”…

Taidemusiikki ei taida sittenkään olla vielä kuollut?

Jatkoa tähän aiheeseen, osa 420: Pierre Boulez.

…tiimi toimii ja saadaan palautetta

Lausunnot maaliskuussa tarkastettavaksi jättämästäni MuM-tutkinnon kirjallisestä työstä ovat saapuneet. Alla niistä pari otetta.

1.

"Työ on aiheeltaan kunnianhimoinen. Hartikainen onnistuu kuitenkin systemaattisessa tarkastelussaan hyvin. Työn kahtiajakautuminen takaa sen, että työssä on jotain niin sellaiselle soittajalle, joka ensi kertaa perehtyy Lachenmannin musiikkiin, kuin sellaiselle asiantuntijalle, joka on jo perehtynyt soittotekniikoihin ja niiden notaatioon.

Työ on säveltäjän kirjalliseksi työksi laaja. Se on hyvin kirjoitettu; kieliasu on moitteeton ja rakenne erinomaisen selkeä. Työn aihe on ajankohtainen ja tärkeä, ja työ nivoutuu lähteittensä kautta mielekkääseen kontekstiin. Suosittelen työn hyväksymistä arvosanalla erinomainen (5/5).”

–MuT, yliassistentti Tuire Kuusi, 25.3.2012

2.

"Jarkko Hartikaisen kirjallinen työ on eräs parhaimpia säveltäjien kirjoittamia opinnäytetöitä, joita olen lukenut. Sen aihepiiri on perustellusti rajattu ja työ on erittäin selkeästi jäsennelty. Kieli on huolellista. Kirjoittaja tuntee aihepiirin erittäin hyvin, mikä tekee tekstin lukemisesta palkitsevaa ja mielenkiintoista. Työ on myös laaja (75 sivua) sisältäen runsaasti havainnollisia esimerkkejä sekä mittavan lähdeluettelon. Suosittelen lämpimästi työn julkaisua esim. artikkeliksi lyhennettynä. [-]

Työn lopussa Hartikainen esittää vielä muutamia jatkotutkimuksen aiheita, joihin hänen ilman muuta kannattaisi paneutua. Suositeltavaa olisi, että Hartikainen kääntäisi myös valikoiman Lachenmannin keskeisiä tekstejä suomeksi esim. Sibelius-Akatemian uuteen, klassisen musiikin osaston julkaisuun. Ehdotan työlle arvosanaa erinomainen (5/5).”

–sävellyksen professori Veli-Matti Puumala, 15.5.2012

Noh, ihan palkallisiakin tekstinkirjoitushommia onkin ehtinyt jo siunaantua, ja teenkin niitä oikein mielelläni.

Tiedoksi muuten, että puhun työstäni keskiviikkona 23.5.2012 klo 13:30–14:00 Sibelius-Akatemian sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmän järjestämässä SäTe-päivässä. Luento pidetään Musiikkitalon Auditoriossa. Sinne saa minun puolestani tulla.

Kiksejä apuraharumbasta

Kirjaan nyt 200 kilometrin tuntivauhdissa junamatkalla ajatuksen reilun parin viikon takaa (olen menossa katsastamaan pariksi päiväksi Tampere Biennalen tarjontaa). Astunko tällä tekstillä miinaan, saa nähdä.

Oli taas se aika vuodesta, kun lähes koko Suomen taiteellinen toiminta takatalvimaisesti seisahtui muutamaksi päiväksi. Kysessä ei ollut se paljon pelätty taiteilijoiden yleislakko (huomaa sarkasmi), vaan iso kansallinen apurahadeadline. Kun muutaman päivän sisään erääntyi kaikenlaista muutakin yritettäväksi laitettavaa, oli minunkin pistettävä juuri hyvään vauhtiin päässeet uuden teoksen sävellyshommat kylmästi telakalle. Heippa inspiraatio, nähdään viikon päästä, joohan. Piti siis keskeyttää duunit ja ottaa PDF-editori kauniiseen käteen saadakseen työstään mahdollisesti palkkaakin, taiteen tekemisen turvaa.

Rupattelin eräpäivänä, Pääpostin naapurissa, kuudettakymmenettä käyvän upeaa uraa tekevän kollegani kanssa. Hän harmitteli ennen kaikkea sitä, että apuraha-asioissa joutuu aina ikään kuin palaamaan alkuruutuun. Vuosikymmenien elämäntyö ei koskaan johda mihinkään oikeasti pysyvään. (Kun puhutaan ‘työpaikkojen luomisesta’, niin luovilla aloilla tällaista ei ainakaan samassa mielessä tunnu tapahtuvan.)

Kollega painotti suurimmaksi harmituksekseen sitä, että aina uudestaan joutuu perustelemaan.

Hetkinen.

Ensinnäkin, kirjoittaminen ei ole välttämättä niin hanurista kuin väitetään.

Read More

Verheerend! — kulttuuribarbaria saapui Saksaan

verheerend – turmiollista, tuhoisaa; pressatasoinen kommentti kulttuurin alasajosta

Jos orkesterista säästetään, ei se kauaa ole enää orkesteri. Orkesteri ilman kontrabassoja on kuin kunta ilman yläastetta. Siksi säästöt orkesterimaailmassakin helposti tarkoittavat yhdistämistä. Yhdistäminen tarkoittaa kahden lakkauttamista ja niiden sekasikiön hallinnollislähtöistä perustamista. (Kuva: SWR)

Miltäs kuulostaisi maan ketterimmän nykymusiikkiorkesterin sulauttaminen sointikulttuuriltaan aivan omanlaiseensa, historiallisiin esityskäytäntöihin erikoistuneeseen naapuriorkesteriin? Suomen mittakaavaan sovellettuna voitaisiin puhua suurin piirtein RSO:n ja HKO:n yhdistämisestä, mutta vertaus olisi pahasti perspektiiviharhainen. Suomi kun on niin pieni maa puhuttaessa julkisen rahoituksen yleisradiotoiminnasta; meillä on vain yksi radio-orkesteri ja se ainoa kuorokin lakkautettiin ulkoistettiin yllättäen ennennäkemättömän globaalin talouskasvun keskellä vuonna 2005. Rahoitukseltaan tukevalla pohjalla toiminut Radion kamarikuoro toi koko kansan kuultavaksi säveltäjiemme uusimmat aivoitukset, ja kannusti sekä ammattimaiseen kuorosäveltämiseen että tavoitteelliseen kuorolauluun maassa, jossa on tunnetusti enemmän kuoroharrastajia kuin järviä. Taisi olla ruotsalaisilla taas ihmettelemistä.

Nyt psykoottinen kulttuurisäästökirves heiluu Hollannin jälkeen jo Saksassakin, 82,3 miljoonan asukkaan klassisen musiikin supermaassa, jossa on 14 yleisradiota, 13 yleisradiosinfoniaorkesteria ja 11 yleisradiokuoroa (notta perspektiiviä…). Suuret nimet Saksan liittopäivien puhemies Norbert Lammertista, entisestä liittovaltion ministeri Gerhart R. Baumista, säveltäjistä Friedrich CerhaHelmut Lachenmann, Saed Haddad ja Hans Zender sekä uuden musiikin yhtye Klangforum Wienistä alkaen ovat ottaneet voimakkaasti kantaa Lounais-Saksan yleisradion (Südwestrundfunk, SWR) kahden sinfoniaorkesterin yhdistämistä vastaan. Toinen on Baden-Badenin ja Freiburgin orkesteri, toinen Stuttgartin orkesteri.

Meidän perspektiivistämme ehkä tuntuu äkkiseltään pikkuasialta vauraan Saksan lounaisalueen pröystäilevän kahden radio-orkesterin yhdistämisaikeet. Meillä koko laajassa Suomen maassakin kun on vain yksi vastaava orkesteri. Mutta kyllä siinä 14,7 miljoonalta ihmiseltä käytännössä häviää toinen orkesteri taivaan tuuliin. Kyseessä on saman verran ihmisiä kuin Norjassa ja Ruotsissa yhteensä; miltä näiden kahden maan jaettu Skandinaviska RSO kuulostaisi? Tai entä Suomen ja Ruotsin yhteinen radio-orkesteri?

Read More

Genre-ration X

Viimeksi puhuin rajoituksista ja niiden vapauttavasta voimasta. Sitten on tietysti rajoja: musiikkityylien rajoja, genrerajoja. Niissä ei ole sinällään mitään pahaa, vaikka niiden parjaaminen onkin ollut muodissa. Eihän rajoja itsensä ympärille olekaan tarkoitus pystyttää. Eihän rajoja… todellisuudessa olekaan.

Nimeäminen auttaa ymmärtämään, ja jopa vie eteenpäin. Jokainen genrenimi luo samalla monta uutta kommenttia ja yhdistelmää ympärilleen. Rajat eivät rajoita vaan porautuvat syvemmälle, analysoivat ja nimeävät. Nimeäminen kertoo mielikuvituksen käytöstä ja kontekstin tuntemuksesta musiikin kuuntelussa ja kuvauksessa. Ei näitä nimiä ole niin vakavasti tarkoitus ottaa.

Klassisen nykymusiikinkin sanastossa olisi hauskaa nähdä vastaavaa, verbaalisesti virtuoosista alajakojen rikkautta kuin kevyessä musiikissa: bedroom popcybergrindrustic electronicaalt-lounge… Monesti kun perustetaan uusi bändi tai arvostellaan sen levy, luodaan uusi genresana. Yleisö välittömästi ymmärtää uudissanasta musiikin liittymisen laajempaan viitekehykseensä, ja sitten joko tietää kiinnostua tai pysytellä etäällä. 

Mitäs alagenrejä meillä Suomessa on? Minimalismi, modernismi, uusromantiikka, crossover? Näistä on vuorollaan joku pannassa tai epäilyksen kohteena. Tällä hetkellä ‘modernismi’ vaikuttaa julkisen keskustelun perusteella olevan jonkinlainen myyttinen taruolento, joka pitää paradoksaalisesti moniarvoisuuden nimessä kukistaa. En oikeastaan edes ymmärrä, mitä ‘modernismilla' milloinkin tarkoitetaan. Eikö minimalismikin ole osa sitä? Eikö modernismi liity 1900-luvun alkuvuosikymmeniin? Tai jos sitä pidetään ajattomana asenteena, uusiutuvana vastareaktiona akateemisuudelle ja pysähtyneisyydelle, niin mitä sitä vastustava musiikki sitten on? Lapsikin tietää, että joka toista haukkuu, on itse. Lisäksi koko yhden totuuden (tai vääryyden) retoriikka nähdään pian takapajuisen mustavalkoisena ja myötähäpeää aiheuttavana.

100 vuotta sitten syntynyt säveltäjä, musiikkikirjoittaja ja taiteilija John Cage (1912–1992) sanoi jo 20 vuotta sitten (tammikuussa 1992), että “elämme aikaa, jossa ei ole valtavirtaa, vaan [-] olemme tulleet suistoalueelle, deltalle, ehkä jopa deltakin ohi valtamerelle joka vie takaisin taivaisiin”.

Navigaattoria, anyone?

© 2012 Jarkko Hartikainen

Rajota vähän hei

Taiteen yksityisestä rahoituksesta, erityisesti liike-elämän mukaantuonnista käydyn keskustelun taustalla kulki huoli taiteen autonomisuudesta. Pelätään rajoitteita. Minä pelkään nyt, että keskustelu ei ollut aivan reilu rajoitteita kohtaan.

Minä nimittäin rakastan rajoitteita.

Asetan niitä itselleni teos teokselta yhä enemmän, tai siltä ainakin tuntuu. Puristusta, timantteja – tiedättehän. Ei kuitenkaan pakkopaitaa, vaan jokainen itseni asettama rajoite sanoo eri tavoin ja eri suunnasta: “tee paremmin!”. Hiomista, kirkastamista, voimaa. Löysät pois. Otan myös käytännön rajoitteita mielelläni vastaan. Jos huomaan keskittyneeni liikaa tiettyihin soittimiin ja niille ominaisiin keinovaroihin, toivotan – alkuhämmennyksen jälkeen – tervetulleeksi tilauksen aivan toisenlaisille, yllättäville instrumenteille. Nyt aiemmin polttopisteessä olleiden tekniikoiden käyttö ei enää edes ole teknisesti mahdollista. Tällainen rajoitus laittaa etsimään tietä syvemmälle, lähemmäksi omaa sisintään, aivan oman taiteellisen sanottavansa juurille ja pois pinnallisista maneereista. Myös erilaisten yleisöjen ja musiikinlajien kohtaaminen avaa horisontteja ulos ja sisään. (Myös musiikista kirjoittaminen on osa tätä prosessia.)

Kuten sanottua, luovuuteen kuuluu se mahdollisuuksien äärettömyys, että etevä taiteilija kyllä löytää tien.

Ainoat tilaajilta koskaan saamani rajoitteet ovat liittyneet kokoonpanoon, teoksen kestoon, ja joskus harvoin käytännön sanelemasti teoksen vaikeusasteeseen. Näin siis Suomessa, Saksassa, Ranskassa, Australiassa, Japanissa, Balttiassa… Arvot vaikuttavat globaaleilta. Kerran sain tiedokseni Berliinissä tapahtuvan kantaesityskonsertin konseptin (‘groove - tabu nykymusiikissa?’), johon sain tilausteoksessani reagoida haluamallani tavalla, myös olla reagoimatta. Pari kertaa on lisäksi muistutettu, että “kyseessä on lapsille suunnattu projekti”. Tähän reagoin helpotuksen huokauksin: musiikkiani tulevat kuuntelemaan keskimääräistä ennakkoluulottomammat!

Hyvin meni, diggasivat.

Kaikki rajoitteet eivät siis suinkaan rajoita, vaan ne voivat toimia kipinänä.

© 2012 Jarkko Hartikainen

Asiantuntijat vastaavat (Re:Occupy Neue Musik)

Taiteen yksityistä rahoitusta käsittelevä reportaasimainen kirjoitukseni puhutti sosiaalisessa mediassa. Keskusteluun osallistui säveltäjiä, festivaalijohtaja, merkittävän taidetta tukevan säätiön suunnittelija ja minä. Keskustelu oli lähes epätodellisen asiallista ja sivistynyttä nettikeskusteluksi. Yllätyin, että sitä ylipäänsä käytiin. Nöyrät kiitokseni osallistuneille. Lienee paikallaan kirjata ylös tuon keskustelun antia tännekin.

Spahlingerin kieltäytyminen Siemens-rahoista melko yllätyksettömästi teilattiin mustavalkoisena kekkulointina, joskin sen provokatiivisuus ja Occupy Wall Street -henkisyys huomattiin. Melko kohtuuton veto. Raha on rahaa. Pitikö heti ruveta hankalaksi ja mahdollisesti säikyttää yritysmaailma pois. Hyvähän se vaan on, että aito korkeakulttuuri aidon kiinnostuksen kera noteerataan. Valtiollakin varmasti on tukeensa omia takaa-ajatuksiaan siinä missä yritykselläkin, ja yhtä lailla monet valtiot ovat luoneet vaurauttaan jossain historiansa vaiheessa rikoksilla. Yksityinen raha ei automaattisesti ole huonompaa, vähemmän puhdasta. Uudet rahahanat potentiaalisesti lisäävät kentän moniäänisyyttä ja toimivat vastavoimana pienen maan vielä pienemmille piireille – taideapurahoista kun päättävät taiteilijat itse, vertaisarvioinnilla. Huomautettiin myös, että taiteilijan autonomisuus on aika uusi juttu, “kummajainen”.

Read More

Occupy Neue Musik

Finansialisaatio ja nykysäveltäjien marginalisoituminen kulkevat käsi kädessä. Sattumaa?

Ilahduin suuresti lukiessani Tampere Biennalen lehdistötiedotteesta festivaalin proaktiivisuudesta rahoittaa sävellystilauksia uusista lähteistä. Esittäviltä muusikoilta kantautuva viesti kun on yhä enenevässä määrin ollut se, ettei rahaa uusien teoksien tilaamiseen tunnu löytyvän. Itsellenikin olisi kyllä vaikka kuinka paljon sävellystöitä niin koti- kuin ulkomailla, mutta pelkästä soittajien innostuneisuudesta ei elä; käyttämässämme yhteiskuntamallissa ammattilaisen kuuluu saada työstään taloudellinen korvaus. Meidän alallamme koulutetaan paljon, mutta työtilaisuuksia valtio luo vähän. Itse koen kilpailun sinällään hyvänä, kunhan se piiskaa oman luovan potentiaalinsa täysimääräisempään hyödyntämiseen (uusiin innovaatioihin) ja palkitsee korkeista taiteellisista ansioista – eikä menestystä nähdä talouden näkökulmasta, reaalisena tai kuviteltuna myyvyytenä. Internet-aikahan ajoi (tai ainakin ihan kohta ajaa) ohi massatuotetun kaupallisen kultapossumusiikin, ja aina vaan aidommat asiat nousevat erilaisten pienten (globaalien tai paikallisten) osajoukkojen menestyksiksi. Jälkeenpäin voitaneen sanoa, että taidemusiikki on näyttänyt tässäkin tietä.

Rahoituksen sävellystilauksiin myöntävät tyypillisesti erilaiset yksityiset säätiöt. En tunne tarkkoja tilastoja, mutta asianosaisena tiedän, että rahoituksen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka sitä hakisi useammaltakin taholta samaan tilausteokseen. Ongelmana on sekin, että hakuja on päällekäin: yhden kortin varaan joko koko vuosi tai se kaikista tärkein teos säveltää; yksi varma duuni vai päävoittona hetkellinen täysipäiväisyys? Mutta entä kun anomuksen toisena allekirjoittajana on mahdollisesti jo ystäväksi muodostunut muusikko (“tilaaja”), joka hikoilee omien rahoitus- ja keikkakiinnityskuvioidensa kanssa? Hänen on vaikea ehdottaa nykymusiikkifestivaalille kantaesitystä teoksesta, jota ei ehkä tulekaan. Entäs mitä sitten tekee festivaali? Sen merkittävyys ja sitä myöten julkinen tuki tulee sen keskittymisestä uuteen musiikkiin, jonka saaminen maksaa. Säveltäjää haluaa siis koko esityskoneisto, mutta säveltäjälle pitäisi saada jostain se liksakin. Laskennallisesti Suomen sävellyspalkkiotaso vastaa parhaimmillaan minimipalkkaa. Tyypillinen tilattava teos syntyy parissa kuukaudessa. Peanuts.

Tampere Biennalen taiteellinen johtaja, säveltäjä Olli Virtaperko on löytänyt yhden ratkaisun yksityisistä mesenaateista ja mainitsee esimerkkinä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön tilausteokset festivaalilla. Rahoitusvaikeusvalittelun sijaan onkin iloista nähdä tilaavalta taholta aloitteellisuutta; vertauskohtana voidaan ajatella pirteä ja optimistinen, mutta hyvin minimaalisilla julkisilla tuilla toimiva amerikkalainen nykymusiikkielämä, jossa fundraising on arkipäivää. Mikäli valtiovalta ei nosta taiteen ja kulttuurin määrärahoja nykyisestä, joudutaan kysyntään vastaamaan nykytilannetta kirjavammilla julkisen ja yksityisen rahoituksen yhdistelmillä meilläkin. Paino sanalla joudutaan. Amerikkahan on kuuluisa esimerkiksi siitä, että sen uusliberaali lainsäädäntö (tai säätelyn puute) käynnisti muutama vuosi sitten globaaliin rahoitusmarkkinakriisiin. Tämän perhosvaikutus johti Kreikan julkisten palveluiden yksityistämiseen ja hyvinvointietujen purkamiseen. Tuloerot kasvavat, koulutus ja sivistys katoaa kansalaisten ulottumattomiin, ja puhun nyt Yhdysvalloista. Samaan aikaan meilläkin on pienin erin ajettu sivistys- ja hyvinvointivaltiotamme alas, milloin milläkin tekosyyllä. Ensin elettiin paperista, sitten Nokiasta, tulevaisuudessa pitäisi elää luovuudesta. Yhdysvalloissa nuoret katsovat ihaillen Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin suuntaan.

Samaan aikaan Tampere Biennalen ohjelmajul(k)istuksen kanssa taiteen julkisen rahoituksen tematiikka on ollut tapetilla myös Saksassa, mutta meikäläisittäin ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta.

Saksalainen säveltäjä Mathias Spahlinger on nimittäin juuri näyttävästi luopunut sveitsiläisen Usinesonore-festivaalin tilaaman teoksen sävellyspalkkiosta. Syynä on festivaalia taloudellisesti tukevan Ernst von Siemens -säätiön 6 500 euron korvamerkitty tuki teokselle. Avoimessa kirjeessään festivaalin johdolle Spahlinger paheksuu nimensä ja teoksensa näyttävää yhdistämistä kaupallista voittoa tavoittelevan yhtiön musiikkisäätiöön. Säveltäjä kritisoi kirjeessään jyrkin sanoin yksityistä tukea taiteelle, pitäen sitä Siemensin tapauksessa laskelmoituna yrityksenä parantaa konglomeraatin julkisuuskuvaa. Spahlinger mainitsee Siemensin tietoisesti hyötyneen natsipuolueen keskitysleirien orjatyövoimasta 1940-luvulla, jolloin yhtiön hallituksessa istui musiikkisäätiölle nimensä antanut Ernst von Siemens. Säveltäjä myös puhuu suuryritysten voitontavoittelussaan riistävän (vieras)työvoimaansa edelleenkin ja saavan vieläpä taiteelle lahoittamansa varat vähennettyä verotuksessa. Spahlingerin mukaan kyseessä on kulttuurin varjolla tapahtuva tulonsiirto kansallisista verovaroista yksityisen yrityksen PR-kampanjoihin.

Näyte Spahlingerin kielenkäytöstä (saksasta suomentanut Jarkko Hartikainen):

Read More


Sorry for the temporary inactivity. I’ve been in delivery mode. Not a piece this time, though, but my MMus thesis (see the photographic evidence). Done. So rest assured: your wait for a post proper shall be over soon enough, as there are already a couple of nearly finished new texts waiting in the wings. I also started work on a new piece today…
Oh yeah, the title of the thesis reads ‘Extended playing techniques in the string quartets of Helmut Lachenmann’. I wrote it at my alma mater, the Sibelius Academy, in my native Finnish. But we can talk about it some other time, alright? For now, let’s just sit back and enjoy the view :-)

Pahoitteluni hiljaisuudesta tällä ilmoitustaululla. Toimitin tällä viikolla tarkastettavaksi musiikin maisteriopinnoistani vielä puuttuvan kirjallisen työn, eräänlaisen “gradun” (katso kuvallinen todistusaineisto). Pari uutta tekstiä on jo luonnosasteella, joten tämäkin tila herää pian henkiin. Aloitin myös tänään työt uuden sävellyksen parissa…
Työn nimi on tosiaan Laajennetut soittotekniikat Helmut Lachenmannin jousikvartetoissa. Eipä siitä tässä nyt sen enempää. Ymmärtänette haluni ajatella välillä muita asioita… ja vain ihailla näkymää :-)

Sorry for the temporary inactivity. I’ve been in delivery mode. Not a piece this time, though, but my MMus thesis (see the photographic evidence). Done. So rest assured: your wait for a post proper shall be over soon enough, as there are already a couple of nearly finished new texts waiting in the wings. I also started work on a new piece today…

Oh yeah, the title of the thesis reads ‘Extended playing techniques in the string quartets of Helmut Lachenmann’. I wrote it at my alma mater, the Sibelius Academy, in my native Finnish. But we can talk about it some other time, alright? For now, let’s just sit back and enjoy the view :-)

Pahoitteluni hiljaisuudesta tällä ilmoitustaululla. Toimitin tällä viikolla tarkastettavaksi musiikin maisteriopinnoistani vielä puuttuvan kirjallisen työn, eräänlaisen “gradun” (katso kuvallinen todistusaineisto). Pari uutta tekstiä on jo luonnosasteella, joten tämäkin tila herää pian henkiin. Aloitin myös tänään työt uuden sävellyksen parissa…

Työn nimi on tosiaan Laajennetut soittotekniikat Helmut Lachenmannin jousikvartetoissa. Eipä siitä tässä nyt sen enempää. Ymmärtänette haluni ajatella välillä muita asioita… ja vain ihailla näkymää :-)

Kollegan sävellyskonsertti

Varoitus: tämä “arvio” voi olla vähän kummallinen, sillä kirjoitan sen itselleni harjoitukseksi morgon efter -päähänpistosta. Reagoin konserttiin ennen kaikkea tavallisena konserttikävijänä (joka sattuu olemaan säveltäjä), en kriitikoksi mukautuen – toisin sanoen valmistelematta, ilman konsertissa tehtyjä muistiinpanoja, ja ilman editoivaa esimiestä.

Olinpa minäkin eilen Wienin filharmonikkojen konsertissa Helsingin Musiikkitalossa. 

Säveltäjänä koen oman ammattitaitoni ylläpidossa keskeisimmäksi äänten kuuntelun. Jopa kontrapunkti, saati koivikossa kävely, on toissijaista sille, että on elävä yhteys elävään musiikintekemiseen, elävään ääneen. Kuten Antoine Beuger elokuun MusikTexten haastattelussa sanoo, on jokainen ääni erilainen. Ja kuten Enno Poppe sanoo: jos tiettyä ääntä ei kuule tarpeeksi usein, unohtaa miltä se täsmälleen kuulostaa.

Sinfoniaorkesteri nimeltä Wienin filharmonikot on yksi mainio äänilähde. Kyseinen legendaarinen itävaltalainen oopperaorkesteri oli varmasti keskeisimpänä kollegani, professori Jean Sibeliuksen korvissa hänen fantasioidessaan suurenmoisia sinfonioitaan, kansallista perintöämme. Sibelius opiskeli 1890–91 Wienissä, inspiroitui orkesterin Wagner- ja Bruckner-tulkinnoista, “orkesterikylvyistä”, ja pyrki jopa itsekin orkesteriin soittamaan. Edellisen, Berliinissä vietetyn vuoden kokemukset Berliinin filharmonikoista kalpenivat tämän orkesterin soinnin rinnalla. Wienin-vuodelta ovat nuoren säveltäjän ensimmäiset innostuneet sinfonialuonnokset, jotka lopulta päätyivät teoksiin E-duuri-alkusoitto ja Balettikohtaus. Suomalaisorkesterin kantaesityksessä yleisö ja kriitikot eivät näitä teoksia ymmärtäneet; esimerkiksi Oskar Merikannon ne saivat “aivan ymmälle”. Myöhemmin säveltäjä johti Balettikohtauksen itsekin Helsingissä, kapellimestaridebyytissään. “Johtaminen oli ihanaa. [-] Kun sävellykset eivät vain olisi sellaista paskaa”, säveltäjä kommentoi ystävälleen. Sibelius jatkoi kuitenkin orkesterin parissa työskentelyä, ja lähes vuoden yöttömien öiden tuloksena oli 70-minuuttinen värikäs ja kunnianhimoinen teos solisteille, mieskuorolle ja orkesterille. Tämä teos tunnetaan nykyään nimellä Kullervo-sinfonia (1892). Se oli 26-vuotiaan säveltäjän kotimainen läpimurto: hän sai mm. “Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi” -seppeleen Robert Kajanukselta, vihkiluvan Aino Järnefeltin vanhemmilta, ja Oskar Merikannolta tunnustuksen “merkittävimmän suomalaisen teoksen” säveltämisestä. Tämä kaikki siis vain vuosi Wienistä palaamisen jälkeen.

Pystyn samastumaan 120 vuotta edelläni kulkeneeseen kollegaani hyvin, nyt Frankfurtin, Pariisin ja Berliinin -vaellusvuosien jälkeen – en tietenkään menestyksessä, vaan innostuneisuudessa kansainvälisistä huipuista. Meidän aikanamme noin 20 soittajan ensembleteos on noussut korvaamaan sinfonian säveltäjien kuninkuuslajina, ja oma Wiener Philharmonikerini olisi varmaankin Klangforum Wien (tai frankfurttilainen Ensemble Modern). Heidän sointinsa on se suuryhtyesoundi (klangi), joka on päällimmäisenä mielessäni mahdollisia tulevia ensembleteoksiani säveltäessäni. (“Olet kyllä omituinen lapsi!”, huudahti Avanti!n silloinen toiminnanjohtaja hämmentyneen innostuneesti eräästä workshop-kappaleestani vuosia sitten; olin kuullut Klangforum Wieniä ensimmäistä kertaa elävänä vuotta aiemmin.) Mikäpä siis olisikaan hienompaa kuin tällaisen bändin soittama oma sävellyskonsertti. Sibelius sai omansa kotikentällään eilen, vihdoinkin.

Read More

OMG OMG

Somebody recently* posted online a performance of the first movement of my first “professional” composition (blush). The piece is today 8 years old. This performance seems to be from Annual Festival of New Organ Music (AFNOM), and to my knowledge it’s recorded on 1 November 2008 at St. John the Evangelist, Islington, London, as performed by Robin Walker. Organ geeks might enjoy knowing that the instrument used is a newly-restored 1963 JW Walker & Sons organ. *) 6 February 2012

Here’s what I wrote on the 200304 piece for the premiere (given by Jan Lehtola) in August 2005:

"A ‘torus’ is a convex molding at the base of a classical column. Analogy to ‘Torus’ (2003–2004), my first large work as a composition student is clear: solid base to my compositional knowledge and craftsmanship. Erudition and stability are commonly associated with counterpoint, as is the organ as an instrument, so it’s natural for the compositions’ two first movements to end with a fugue. 

 The first movement, Prelude – Fugue, is a calming process. The nervous, jumpy prelude becomes gradually more singing and composes itself, as it were, into a solemn fugue. The second movement goes seemingly into the opposite direction. It’s a capricious scherzo that builds up into a lunatic cadenza suddenly becoming a joyful, virtuosic double fugue in tempo presto. The third and final movement is a set of harmonic and registral variations on an original choral theme. Between and through the choral variations another material gains momentum. It progresses first from reconciled to announcing before becoming what is nothing else than the beginning of the first movement.

Hence the work is not only torus round, but like a Möbius Ring having the seemingly opposite surfaces becoming one straight line, one unity.”

© 2005 Jarkko Hartikainen

The work is published by SULASOL. I wish I had a complete recording, but even after being performed in Espoo, London, Montréal, and Helsinki, this is the only sound recording in existence of this 16-minute piece.

 

Joku lisäsi hiljattain (6.2.2012) YouTubeen ensimmäisen osan varhaisimmasta julkisuudessa olevasta sävellyksestäni. Teoksella on tänään 8-vuotissynttärit. Esitys näyttää olevan urkukatselmuksesta nimeltä Annual Festival of New Organ Music (AFNOM), ja tietääkseni se on äänitetty 1.11.2008  Evankelista Johanneksen kappelissa Islingtonissa, Lontoossa. Urkurina on herra nimeltä Robin Walker.

Tässä mitä 24.2.2004 valmistuneesta teoksesta elokuun 2005 kantaesitystä varten kirjoitin (teoksen kantaesitti Jan Lehtola):

"Antiikin rakennustaiteen pylväsjärjestelmissä ’torukseksi’ kutsutaan yleensä pylväiden juurella, aivan tyvessä sijaitsevaa poikkileikkaukseltaan (puoli)ympyrän muotoista rengasta. Tässä näkyy tietty analogia urkuteokseeni Torus (2003–2004), sillä se on kisällitöistäni laaja esikoinen, siis vankka perusta sille pylväälle, joka on oleva tietoni ja taitoni säveltäjänä. Oppi ja vankkuus liitetään usein kontrapunktiin, samoin kuin urut soittimena, joten on luonnollista, että sävellyksen kolmesta osasta kaksi ensimmäistä huipentuu fuugaan.

Ensimmäinen osa rauhoittuu hermostuneen tulisesta preludista asteittain hartaaseen laulullisuuteen, toinen järjestäytyy oikukkaan scherzon ja mielipuolisen kadenssin jälkeen nopeaan ja itsevarmaan, tehokasta neliraajatyöskentelyä vaativaan kaksiteemaiseen ilotulitukseen. Kolmas osa muodostuu harmonioiltaan erilaisista koraalivariaatioista (omasta teemasta), joiden välistä ja ohi alkuun alistunut tekstuuri aukeaa julistavan kautta ensimmäisen osan alun hermostuneisuuteen. Torus loppuu alkutilanteeseensa, mikäli se nyt alku olikaan. 

Teos on siis paitsi pyöreä kuin torus, myös kuin kierteisen rengasmainen Möbiuksen nauha, jonka näennäisesti vastakkaiset puolet paljastuvatkin osaksi samaa pintaa ja suoraa, samaa ykseyttä. Kokonaisuuteen voi siis halutessaan tutustua muistakin pisteistä kuin alusta lähtien.”

© 2005 Jarkko Hartikainen

Teoksen on kustantanut SULASOL. Vaikka teos on tietääkseni soitettu ainakin Espoossa, Lontoossa, Montréalissa ja Helsingissä, on tämä valitettavasti ainoa olemassa oleva äänite kokonaisuudessaan 16-minuuttisesta kappaleesta.

Netti-Eroicaa

Leikkimiseksihän se sitten meni. Vaikka en ole profiloitunut minään crossover-tyyppinä, on minusta äärimmäisen kiinnostavia tilanteet, joissa pienellä muutoksella hypätään kategoriasta toiseen, tai tasapainoillaan näiden kahden välillä. Tämäkin on tietty niitä havainnoinnin rekisterivaihdoksia, uudelleenkuulemisia, joista kirjoitin aiemmin. Tietokoneella on vieläpä tosi hauskaa ja vaivatonta leikkiä äänitiedostoilla. Tänään leikin Beethovenilla. Ensin vähän taustaa.

Tutuntutut Ameriikan ihmemaassa keksivät laittaa ison valikoiman Beethovenin kolmannen sinfonian (kavereiden kesken Eroican eli ‘sankarillisen’) levytyksistä poimittuja napakoita avaussointuja järjestykseen levytysvuoden mukaan. Äänitteistä vanhin on vuodelta 1924, uusin 2011, eli back catalogue on vakuuttava. Tässä kahden melko anonyymin, peräkkäin soitetun lyhyen Es-duurisoinnun kronologisessa katsannossa huomio kiinnittyy kollegani Ludwigin sävellyksellisen nerokkuuden sijaan muihin seikkoihin, “ympäristökysymyksiin”: kapellimestarin valitsemiin tempoihin, orkesterin sointikulttuuriin, osumatarkkuuteen, viritykseen, saliakustiikkaan, äänitystekniikkaan ja sen sellaiseen. Vanhimpien levytysten tapauksessa mukaan tulee tietenkin mageita, uudemmasta saksalaisesta musiikista muistuttavia epävireisiä säröääniä savikiekkojen rohinoista ja summittaisista pyörimisnopeuksista johtuen. Tässä tämä Erik Carlson -nimisen tyypin tekemä katsaus sellaisenaan YouTubessa:

 Alkuperäinen Beethoven -kokoelma

Aika pian Facebookissa näitä kollektiivisesti ja -giaalisesti ihmetellessämme kaverini Alex keksi, että vieläkin paremmat pöhinät saa avaamalla saman videon kolmeen ikkunaan yhtä aikaa. Mennään siis kaanonissa, kun ei niitä vikkelinkään nettisurffari aivan samanaikaisesti saa käynnistettyä. Eri vuosien Eroicoiden soidessa päällekäin niiden keskinäiset epävireisyydet ja vaihtelevat salikaiut korostuvat entisestään. Mieleeni tulee jostain syystä Jukka Tiensuun spektraaliset orkesteristereofoniat, Giacinto Scelsin mikrotonaalisesti ujeltavat yhden sävelen kappaleet ja rouheanurbaani alankomaalainen minimalismi.

Sama kolmiäänisessä kaanonissa itsensä kanssa…

Read More