Hartikainen

Viimeksi puhuin rajoituksista ja niiden vapauttavasta voimasta. Sitten on tietysti rajoja: musiikkityylien rajoja, genrerajoja. Niissä ei ole sinällään mitään pahaa, vaikka niiden parjaaminen onkin ollut muodissa. Eihän rajoja itsensä ympärille olekaan tarkoitus pystyttää. Eihän rajoja… todellisuudessa olekaan.

Nimeäminen auttaa ymmärtämään, ja jopa vie eteenpäin. Jokainen genrenimi luo samalla monta uutta kommenttia ja yhdistelmää ympärilleen. Rajat eivät rajoita vaan porautuvat syvemmälle, analysoivat ja nimeävät. Nimeäminen kertoo mielikuvituksen käytöstä ja kontekstin tuntemuksesta musiikin kuuntelussa ja kuvauksessa. Ei näitä nimiä ole niin vakavasti tarkoitus ottaa.

Klassisen nykymusiikinkin sanastossa olisi hauskaa nähdä vastaavaa, verbaalisesti virtuoosista alajakojen rikkautta kuin kevyessä musiikissa: bedroom pop, cybergrind, rustic electronica, alt-lounge… Monesti kun perustetaan uusi bändi tai arvostellaan sen levy, luodaan uusi genresana. Yleisö välittömästi ymmärtää uudissanasta musiikin liittymisen laajempaan viitekehykseensä, ja sitten joko tietää kiinnostua tai pysytellä etäällä. 

Mitäs alagenrejä meillä Suomessa on? Minimalismi, modernismi, uusromantiikka, crossover? Näistä on vuorollaan joku pannassa tai epäilyksen kohteena. Tällä hetkellä ‘modernismi’ vaikuttaa julkisen keskustelun perusteella olevan jonkinlainen myyttinen taruolento, joka pitää paradoksaalisesti moniarvoisuuden nimessä kukistaa. En oikeastaan edes ymmärrä, mitä ‘modernismilla’ milloinkin tarkoitetaan. Eikö minimalismikin ole osa sitä? Eikö modernismi liity 1900-luvun alkuvuosikymmeniin? Tai jos sitä pidetään ajattomana asenteena, uusiutuvana vastareaktiona akateemisuudelle ja pysähtyneisyydelle, niin mitä sitä vastustava musiikki sitten on? Lapsikin tietää, että joka toista haukkuu, on itse. Lisäksi koko yhden totuuden (tai vääryyden) retoriikka nähdään pian takapajuisen mustavalkoisena ja myötähäpeää aiheuttavana.

100 vuotta sitten syntynyt säveltäjä, musiikkikirjoittaja ja taiteilija John Cage (1912–1992) sanoi jo 20 vuotta sitten (tammikuussa 1992), että “elämme aikaa, jossa ei ole valtavirtaa, vaan [-] olemme tulleet suistoalueelle, deltalle, ehkä jopa deltakin ohi valtamerelle joka vie takaisin taivaisiin”.

Navigaattoria, anyone?

© 2012 Jarkko Hartikainen

Taiteen yksityisestä rahoituksesta, erityisesti liike-elämän mukaantuonnista käydyn keskustelun taustalla kulki huoli taiteen autonomisuudesta. Pelätään rajoitteita. Minä pelkään nyt, että keskustelu ei ollut aivan reilu rajoitteita kohtaan.

Minä nimittäin rakastan rajoitteita.

Asetan niitä itselleni teos teokselta yhä enemmän, tai siltä ainakin tuntuu. Puristusta, timantteja – tiedättehän. Ei kuitenkaan pakkopaitaa, vaan jokainen itseni asettama rajoite sanoo eri tavoin ja eri suunnasta: “tee paremmin!”. Hiomista, kirkastamista, voimaa. Löysät pois. Otan myös käytännön rajoitteita mielelläni vastaan. Jos huomaan keskittyneeni liikaa tiettyihin soittimiin ja niille ominaisiin keinovaroihin, toivotan – alkuhämmennyksen jälkeen – tervetulleeksi tilauksen aivan toisenlaisille, yllättäville instrumenteille. Nyt aiemmin polttopisteessä olleiden tekniikoiden käyttö ei enää edes ole teknisesti mahdollista. Tällainen rajoitus laittaa etsimään tietä syvemmälle, lähemmäksi omaa sisintään, aivan oman taiteellisen sanottavansa juurille ja pois pinnallisista maneereista. Myös erilaisten yleisöjen ja musiikinlajien kohtaaminen avaa horisontteja ulos ja sisään. (Myös musiikista kirjoittaminen on osa tätä prosessia.)

Kuten sanottua, luovuuteen kuuluu se mahdollisuuksien äärettömyys, että etevä taiteilija kyllä löytää tien.

Ainoat tilaajilta koskaan saamani rajoitteet ovat liittyneet kokoonpanoon, teoksen kestoon, ja joskus harvoin käytännön sanelemasti teoksen vaikeusasteeseen. Näin siis Suomessa, Saksassa, Ranskassa, Australiassa, Japanissa, Balttiassa… Arvot vaikuttavat globaaleilta. Kerran sain tiedokseni Berliinissä tapahtuvan kantaesityskonsertin konseptin (‘groove - tabu nykymusiikissa?’), johon sain tilausteoksessani reagoida haluamallani tavalla, myös olla reagoimatta. Pari kertaa on lisäksi muistutettu, että “kyseessä on lapsille suunnattu projekti”. Tähän reagoin helpotuksen huokauksin: musiikkiani tulevat kuuntelemaan keskimääräistä ennakkoluulottomammat!

Hyvin meni, diggasivat.

Kaikki rajoitteet eivät siis suinkaan rajoita, vaan ne voivat toimia kipinänä.

© 2012 Jarkko Hartikainen

Taiteen yksityistä rahoitusta käsittelevä reportaasimainen kirjoitukseni puhutti sosiaalisessa mediassa. Keskusteluun osallistui säveltäjiä, festivaalijohtaja, merkittävän taidetta tukevan säätiön suunnittelija ja minä. Keskustelu oli lähes epätodellisen asiallista ja sivistynyttä nettikeskusteluksi. Yllätyin, että sitä ylipäänsä käytiin. Nöyrät kiitokseni osallistuneille. Lienee paikallaan kirjata ylös tuon keskustelun antia tännekin.

Spahlingerin kieltäytyminen Siemens-rahoista melko yllätyksettömästi teilattiin mustavalkoisena kekkulointina, joskin sen provokatiivisuus ja Occupy Wall Street -henkisyys huomattiin. Melko kohtuuton veto. Raha on rahaa. Pitikö heti ruveta hankalaksi ja mahdollisesti säikyttää yritysmaailma pois. Hyvähän se vaan on, että aito korkeakulttuuri aidon kiinnostuksen kera noteerataan. Valtiollakin varmasti on tukeensa omia takaa-ajatuksiaan siinä missä yritykselläkin, ja yhtä lailla monet valtiot ovat luoneet vaurauttaan jossain historiansa vaiheessa rikoksilla. Yksityinen raha ei automaattisesti ole huonompaa, vähemmän puhdasta. Uudet rahahanat potentiaalisesti lisäävät kentän moniäänisyyttä ja toimivat vastavoimana pienen maan vielä pienemmille piireille – taideapurahoista kun päättävät taiteilijat itse, vertaisarvioinnilla. Huomautettiin myös, että taiteilijan autonomisuus on aika uusi juttu, “kummajainen”.

Read More

Finansialisaatio ja nykysäveltäjien marginalisoituminen kulkevat käsi kädessä. Sattumaa?

Ilahduin suuresti lukiessani Tampere Biennalen lehdistötiedotteesta festivaalin proaktiivisuudesta rahoittaa sävellystilauksia uusista lähteistä. Esittäviltä muusikoilta kantautuva viesti kun on yhä enenevässä määrin ollut se, ettei rahaa uusien teoksien tilaamiseen tunnu löytyvän. Itsellenikin olisi kyllä vaikka kuinka paljon sävellystöitä niin koti- kuin ulkomailla, mutta pelkästä soittajien innostuneisuudesta ei elä; käyttämässämme yhteiskuntamallissa ammattilaisen kuuluu saada työstään taloudellinen korvaus. Meidän alallamme koulutetaan paljon, mutta työtilaisuuksia valtio luo vähän. Itse koen kilpailun sinällään hyvänä, kunhan se piiskaa oman luovan potentiaalinsa täysimääräisempään hyödyntämiseen (uusiin innovaatioihin) ja palkitsee korkeista taiteellisista ansioista – eikä menestystä nähdä talouden näkökulmasta, reaalisena tai kuviteltuna myyvyytenä. Internet-aikahan ajoi (tai ainakin ihan kohta ajaa) ohi massatuotetun kaupallisen kultapossumusiikin, ja aina vaan aidommat asiat nousevat erilaisten pienten (globaalien tai paikallisten) osajoukkojen menestyksiksi. Jälkeenpäin voitaneen sanoa, että taidemusiikki on näyttänyt tässäkin tietä.

Rahoituksen sävellystilauksiin myöntävät tyypillisesti erilaiset yksityiset säätiöt. En tunne tarkkoja tilastoja, mutta asianosaisena tiedän, että rahoituksen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka sitä hakisi useammaltakin taholta samaan tilausteokseen. Ongelmana on sekin, että hakuja on päällekäin: yhden kortin varaan joko koko vuosi tai se kaikista tärkein teos säveltää; yksi varma duuni vai päävoittona hetkellinen täysipäiväisyys? Mutta entä kun anomuksen toisena allekirjoittajana on mahdollisesti jo ystäväksi muodostunut muusikko (“tilaaja”), joka hikoilee omien rahoitus- ja keikkakiinnityskuvioidensa kanssa? Hänen on vaikea ehdottaa nykymusiikkifestivaalille kantaesitystä teoksesta, jota ei ehkä tulekaan. Entäs mitä sitten tekee festivaali? Sen merkittävyys ja sitä myöten julkinen tuki tulee sen keskittymisestä uuteen musiikkiin, jonka saaminen maksaa. Säveltäjää haluaa siis koko esityskoneisto, mutta säveltäjälle pitäisi saada jostain se liksakin. Laskennallisesti Suomen sävellyspalkkiotaso vastaa parhaimmillaan minimipalkkaa. Tyypillinen tilattava teos syntyy parissa kuukaudessa. Peanuts.

Tampere Biennalen taiteellinen johtaja, säveltäjä Olli Virtaperko on löytänyt yhden ratkaisun yksityisistä mesenaateista ja mainitsee esimerkkinä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön tilausteokset festivaalilla. Rahoitusvaikeusvalittelun sijaan onkin iloista nähdä tilaavalta taholta aloitteellisuutta; vertauskohtana voidaan ajatella pirteä ja optimistinen, mutta hyvin minimaalisilla julkisilla tuilla toimiva amerikkalainen nykymusiikkielämä, jossa fundraising on arkipäivää. Mikäli valtiovalta ei nosta taiteen ja kulttuurin määrärahoja nykyisestä, joudutaan kysyntään vastaamaan nykytilannetta kirjavammilla julkisen ja yksityisen rahoituksen yhdistelmillä meilläkin. Paino sanalla joudutaan. Amerikkahan on kuuluisa esimerkiksi siitä, että sen uusliberaali lainsäädäntö (tai säätelyn puute) käynnisti muutama vuosi sitten globaaliin rahoitusmarkkinakriisiin. Tämän perhosvaikutus johti Kreikan julkisten palveluiden yksityistämiseen ja hyvinvointietujen purkamiseen. Tuloerot kasvavat, koulutus ja sivistys katoaa kansalaisten ulottumattomiin, ja puhun nyt Yhdysvalloista. Samaan aikaan meilläkin on pienin erin ajettu sivistys- ja hyvinvointivaltiotamme alas, milloin milläkin tekosyyllä. Ensin elettiin paperista, sitten Nokiasta, tulevaisuudessa pitäisi elää luovuudesta. Yhdysvalloissa nuoret katsovat ihaillen Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin suuntaan.

Samaan aikaan Tampere Biennalen ohjelmajul(k)istuksen kanssa taiteen julkisen rahoituksen tematiikka on ollut tapetilla myös Saksassa, mutta meikäläisittäin ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta.

Saksalainen säveltäjä Mathias Spahlinger on nimittäin juuri näyttävästi luopunut sveitsiläisen Usinesonore-festivaalin tilaaman teoksen sävellyspalkkiosta. Syynä on festivaalia taloudellisesti tukevan Ernst von Siemens -säätiön 6 500 euron korvamerkitty tuki teokselle. Avoimessa kirjeessään festivaalin johdolle Spahlinger paheksuu nimensä ja teoksensa näyttävää yhdistämistä kaupallista voittoa tavoittelevan yhtiön musiikkisäätiöön. Säveltäjä kritisoi kirjeessään jyrkin sanoin yksityistä tukea taiteelle, pitäen sitä Siemensin tapauksessa laskelmoituna yrityksenä parantaa konglomeraatin julkisuuskuvaa. Spahlinger mainitsee Siemensin tietoisesti hyötyneen natsipuolueen keskitysleirien orjatyövoimasta 1940-luvulla, jolloin yhtiön hallituksessa istui musiikkisäätiölle nimensä antanut Ernst von Siemens. Säveltäjä myös puhuu suuryritysten voitontavoittelussaan riistävän (vieras)työvoimaansa edelleenkin ja saavan vieläpä taiteelle lahoittamansa varat vähennettyä verotuksessa. Spahlingerin mukaan kyseessä on kulttuurin varjolla tapahtuva tulonsiirto kansallisista verovaroista yksityisen yrityksen PR-kampanjoihin.

Näyte Spahlingerin kielenkäytöstä (saksasta suomentanut Jarkko Hartikainen):

Read More

Erään sinfoniakonsertin väliajalla jouduin lyhyessä ajassa, suoran valtakunnallisen radiolähetyksen neulansilmässä yrittää vastata kysymykseen “Miksi olet taiteilija?”. Yritetäänpä uudelleen.

Uteliaana ihmisenä musiikillisen ilmaisuni kanava on viime aikoina uomittunut lähelle inhimillisen kokemuksen tutkimista ja kommentointia sävelteoksen kautta. Yksinkertaistetusti sanottuna tutkin omia reaktioitani ääniin ja musiikkiin ja sitten sävellän kappaleita, joissa yritän saada ihmisiä huomaamaan nämä asiat itsessään. Kuulijalle kokemus on onnistuessaan avartava.

Myös tiede avartaa. Fanitan tiedettä, ja työssäni voi nähdä tieteellisyydenkin vivahteita. Tieteellisintä työssäni lienee syntyvän teoksen konseptin ja materiaalin kartoitus­vaihe: se on usein inspiroitunut tieteestä, sekä tieteen menetelmien että jatkuvasti karttuvien saavutusten kautta. Tutkimusvaiheessa jatkotestaan esimerkiksi tietoa (psyko)akustiikasta omilla reaktioillani; käytän musiikillista herkkyyttäni tutki­musalustana. Tätä voisi kutsua ‘mielen soitinopiksi’. Nykyaikaistettu soitinoppi onkin paitsi työni yksi käytännöllinen osa-alue, myös verrokki. Jatkotutkin edelleen ääniä ja musiikkia kuuntelemalla havainnointini rekisterinvaihdoksia, ylimenoalueita, äärire­kistereitä… Tämä työ ei ole tieteellisessä mielessä absoluuttisen järjestelmällistä ja eksaktiin kattavuuteen pyrkivää, vaan sen kurssia muuttaa musiikillinen vaisto, per­soonalliset mieltymykset ja materiaalista paljastuvien mahdollisten assosiaatioverkostoje­n laajuus. Lähtöpiste on kuitenkin usein tieteellisellä tavalla tarkasteleva, ja hakee tukea tieteen saavutuksista. Nousen siis taiteilemaan paitsi edeltävän musiikin, myös tieteen jättiläisten olkapäille.

Read More