Kollegan sävellyskonsertti

Varoitus: tämä “arvio” voi olla vähän kummallinen, sillä kirjoitan sen itselleni harjoitukseksi morgon efter -päähänpistosta. Reagoin konserttiin ennen kaikkea tavallisena konserttikävijänä (joka sattuu olemaan säveltäjä), en kriitikoksi mukautuen – toisin sanoen valmistelematta, ilman konsertissa tehtyjä muistiinpanoja, ja ilman editoivaa esimiestä.

Olinpa minäkin eilen Wienin filharmonikkojen konsertissa Helsingin Musiikkitalossa. 

Säveltäjänä koen oman ammattitaitoni ylläpidossa keskeisimmäksi äänten kuuntelun. Jopa kontrapunkti, saati koivikossa kävely, on toissijaista sille, että on elävä yhteys elävään musiikintekemiseen, elävään ääneen. Kuten Antoine Beuger elokuun MusikTexten haastattelussa sanoo, on jokainen ääni erilainen. Ja kuten Enno Poppe sanoo: jos tiettyä ääntä ei kuule tarpeeksi usein, unohtaa miltä se täsmälleen kuulostaa.

Sinfoniaorkesteri nimeltä Wienin filharmonikot on yksi mainio äänilähde. Kyseinen legendaarinen itävaltalainen oopperaorkesteri oli varmasti keskeisimpänä kollegani, professori Jean Sibeliuksen korvissa hänen fantasioidessaan suurenmoisia sinfonioitaan, kansallista perintöämme. Sibelius opiskeli 1890–91 Wienissä, inspiroitui orkesterin Wagner- ja Bruckner-tulkinnoista, “orkesterikylvyistä”, ja pyrki jopa itsekin orkesteriin soittamaan. Edellisen, Berliinissä vietetyn vuoden kokemukset Berliinin filharmonikoista kalpenivat tämän orkesterin soinnin rinnalla. Wienin-vuodelta ovat nuoren säveltäjän ensimmäiset innostuneet sinfonialuonnokset, jotka lopulta päätyivät teoksiin E-duuri-alkusoitto ja Balettikohtaus. Suomalaisorkesterin kantaesityksessä yleisö ja kriitikot eivät näitä teoksia ymmärtäneet; esimerkiksi Oskar Merikannon ne saivat “aivan ymmälle”. Myöhemmin säveltäjä johti Balettikohtauksen itsekin Helsingissä, kapellimestaridebyytissään. “Johtaminen oli ihanaa. [-] Kun sävellykset eivät vain olisi sellaista paskaa”, säveltäjä kommentoi ystävälleen. Sibelius jatkoi kuitenkin orkesterin parissa työskentelyä, ja lähes vuoden yöttömien öiden tuloksena oli 70-minuuttinen värikäs ja kunnianhimoinen teos solisteille, mieskuorolle ja orkesterille. Tämä teos tunnetaan nykyään nimellä Kullervo-sinfonia (1892). Se oli 26-vuotiaan säveltäjän kotimainen läpimurto: hän sai mm. “Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi” -seppeleen Robert Kajanukselta, vihkiluvan Aino Järnefeltin vanhemmilta, ja Oskar Merikannolta tunnustuksen “merkittävimmän suomalaisen teoksen” säveltämisestä. Tämä kaikki siis vain vuosi Wienistä palaamisen jälkeen.

Pystyn samastumaan 120 vuotta edelläni kulkeneeseen kollegaani hyvin, nyt Frankfurtin, Pariisin ja Berliinin -vaellusvuosien jälkeen – en tietenkään menestyksessä, vaan innostuneisuudessa kansainvälisistä huipuista. Meidän aikanamme noin 20 soittajan ensembleteos on noussut korvaamaan sinfonian säveltäjien kuninkuuslajina, ja oma Wiener Philharmonikerini olisi varmaankin Klangforum Wien (tai frankfurttilainen Ensemble Modern). Heidän sointinsa on se suuryhtyesoundi (klangi), joka on päällimmäisenä mielessäni mahdollisia tulevia ensembleteoksiani säveltäessäni. (“Olet kyllä omituinen lapsi!”, huudahti Avanti!n silloinen toiminnanjohtaja hämmentyneen innostuneesti eräästä workshop-kappaleestani vuosia sitten; olin kuullut Klangforum Wieniä ensimmäistä kertaa elävänä vuotta aiemmin.) Mikäpä siis olisikaan hienompaa kuin tällaisen bändin soittama oma sävellyskonsertti. Sibelius sai omansa kotikentällään eilen, vihdoinkin.

Read More