Occupy Neue Musik

Finansialisaatio ja nykysäveltäjien marginalisoituminen kulkevat käsi kädessä. Sattumaa?

Ilahduin suuresti lukiessani Tampere Biennalen lehdistötiedotteesta festivaalin proaktiivisuudesta rahoittaa sävellystilauksia uusista lähteistä. Esittäviltä muusikoilta kantautuva viesti kun on yhä enenevässä määrin ollut se, ettei rahaa uusien teoksien tilaamiseen tunnu löytyvän. Itsellenikin olisi kyllä vaikka kuinka paljon sävellystöitä niin koti- kuin ulkomailla, mutta pelkästä soittajien innostuneisuudesta ei elä; käyttämässämme yhteiskuntamallissa ammattilaisen kuuluu saada työstään taloudellinen korvaus. Meidän alallamme koulutetaan paljon, mutta työtilaisuuksia valtio luo vähän. Itse koen kilpailun sinällään hyvänä, kunhan se piiskaa oman luovan potentiaalinsa täysimääräisempään hyödyntämiseen (uusiin innovaatioihin) ja palkitsee korkeista taiteellisista ansioista – eikä menestystä nähdä talouden näkökulmasta, reaalisena tai kuviteltuna myyvyytenä. Internet-aikahan ajoi (tai ainakin ihan kohta ajaa) ohi massatuotetun kaupallisen kultapossumusiikin, ja aina vaan aidommat asiat nousevat erilaisten pienten (globaalien tai paikallisten) osajoukkojen menestyksiksi. Jälkeenpäin voitaneen sanoa, että taidemusiikki on näyttänyt tässäkin tietä.

Rahoituksen sävellystilauksiin myöntävät tyypillisesti erilaiset yksityiset säätiöt. En tunne tarkkoja tilastoja, mutta asianosaisena tiedän, että rahoituksen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka sitä hakisi useammaltakin taholta samaan tilausteokseen. Ongelmana on sekin, että hakuja on päällekäin: yhden kortin varaan joko koko vuosi tai se kaikista tärkein teos säveltää; yksi varma duuni vai päävoittona hetkellinen täysipäiväisyys? Mutta entä kun anomuksen toisena allekirjoittajana on mahdollisesti jo ystäväksi muodostunut muusikko (“tilaaja”), joka hikoilee omien rahoitus- ja keikkakiinnityskuvioidensa kanssa? Hänen on vaikea ehdottaa nykymusiikkifestivaalille kantaesitystä teoksesta, jota ei ehkä tulekaan. Entäs mitä sitten tekee festivaali? Sen merkittävyys ja sitä myöten julkinen tuki tulee sen keskittymisestä uuteen musiikkiin, jonka saaminen maksaa. Säveltäjää haluaa siis koko esityskoneisto, mutta säveltäjälle pitäisi saada jostain se liksakin. Laskennallisesti Suomen sävellyspalkkiotaso vastaa parhaimmillaan minimipalkkaa. Tyypillinen tilattava teos syntyy parissa kuukaudessa. Peanuts.

Tampere Biennalen taiteellinen johtaja, säveltäjä Olli Virtaperko on löytänyt yhden ratkaisun yksityisistä mesenaateista ja mainitsee esimerkkinä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön tilausteokset festivaalilla. Rahoitusvaikeusvalittelun sijaan onkin iloista nähdä tilaavalta taholta aloitteellisuutta; vertauskohtana voidaan ajatella pirteä ja optimistinen, mutta hyvin minimaalisilla julkisilla tuilla toimiva amerikkalainen nykymusiikkielämä, jossa fundraising on arkipäivää. Mikäli valtiovalta ei nosta taiteen ja kulttuurin määrärahoja nykyisestä, joudutaan kysyntään vastaamaan nykytilannetta kirjavammilla julkisen ja yksityisen rahoituksen yhdistelmillä meilläkin. Paino sanalla joudutaan. Amerikkahan on kuuluisa esimerkiksi siitä, että sen uusliberaali lainsäädäntö (tai säätelyn puute) käynnisti muutama vuosi sitten globaaliin rahoitusmarkkinakriisiin. Tämän perhosvaikutus johti Kreikan julkisten palveluiden yksityistämiseen ja hyvinvointietujen purkamiseen. Tuloerot kasvavat, koulutus ja sivistys katoaa kansalaisten ulottumattomiin, ja puhun nyt Yhdysvalloista. Samaan aikaan meilläkin on pienin erin ajettu sivistys- ja hyvinvointivaltiotamme alas, milloin milläkin tekosyyllä. Ensin elettiin paperista, sitten Nokiasta, tulevaisuudessa pitäisi elää luovuudesta. Yhdysvalloissa nuoret katsovat ihaillen Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin suuntaan.

Samaan aikaan Tampere Biennalen ohjelmajul(k)istuksen kanssa taiteen julkisen rahoituksen tematiikka on ollut tapetilla myös Saksassa, mutta meikäläisittäin ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta.

Saksalainen säveltäjä Mathias Spahlinger on nimittäin juuri näyttävästi luopunut sveitsiläisen Usinesonore-festivaalin tilaaman teoksen sävellyspalkkiosta. Syynä on festivaalia taloudellisesti tukevan Ernst von Siemens -säätiön 6 500 euron korvamerkitty tuki teokselle. Avoimessa kirjeessään festivaalin johdolle Spahlinger paheksuu nimensä ja teoksensa näyttävää yhdistämistä kaupallista voittoa tavoittelevan yhtiön musiikkisäätiöön. Säveltäjä kritisoi kirjeessään jyrkin sanoin yksityistä tukea taiteelle, pitäen sitä Siemensin tapauksessa laskelmoituna yrityksenä parantaa konglomeraatin julkisuuskuvaa. Spahlinger mainitsee Siemensin tietoisesti hyötyneen natsipuolueen keskitysleirien orjatyövoimasta 1940-luvulla, jolloin yhtiön hallituksessa istui musiikkisäätiölle nimensä antanut Ernst von Siemens. Säveltäjä myös puhuu suuryritysten voitontavoittelussaan riistävän (vieras)työvoimaansa edelleenkin ja saavan vieläpä taiteelle lahoittamansa varat vähennettyä verotuksessa. Spahlingerin mukaan kyseessä on kulttuurin varjolla tapahtuva tulonsiirto kansallisista verovaroista yksityisen yrityksen PR-kampanjoihin.

Näyte Spahlingerin kielenkäytöstä (saksasta suomentanut Jarkko Hartikainen):

"Tämänkaltainen taiteen ja taiteilijoiden esittely, välineellistäminen mainoksiksi (en ole profaanistamista vastaan, toisin tehtynä tässä maailmassa kiinni oleminen ei voisi taidetta vahingoittaa), on omalle katsantokannalleni vastakkaista ja vie taiteelta – niin kuin minä taiteen ymmärrän – sen uskottavuuden. Tehdäkseni tämänkaltaisen röyhkeyden torjumisen mahdolliseksi, luovun sävellyspalkkiostani. [-] Monilla ei olisi tähän varaa, mutta minulla on, ja siksi sen teen. [-]

Yksityisten säätiöiden raha ei ole yksityistä. [-] Ken on kyllin rikas perustaakseen säätiöitä, maksaa joko liian alhaista palkkaa tai liian vähän veroja. Hän lisäksi hyötyy lahjoitusten verovähennysoikeudesta, eli todellisuudessa yksityistää yhteistä omaisuutta, edistää omaa päätösvaltaansa ja näkyvyyttään hyväntekijänä samalla riistäen “omalla”, julkisesti ja yhteisöllisesti tuotetulla yksityisomaisuudellaan julkista käyttöä ja demokraattista päätösvaltaa. Näin ollen hän todellisuudessa toimii demokratiaa vastaan.” (Lähde: nmz Online)

Aika hurjaa tekstiä, eikö olekin? So ist Deutschland, Saksassa säveltäjätkin ottavat kantaa. Näkökulmia aiheeseen on monia, ja saa nähdä miten meillä mahdollisesti asiasta aikanaan keskustellaan. Tiedän, että monet eivät pysty näkemään mitään pahaa taide-elämän lisärahoituksessa. En kuitenkaan lähde ottamaan selvää Spahlingerin sanojen ja tekojen mahdollisesta suhteettomuudesta, mitä Siemensiin tai sen musiikkisäätiöön tulee. On syytä huomata, että varsinaisestihan Spahlinger kritisoi sitä, ettei taiteilijan ole aina mahdollista etukäteen tietää, mistä varoista hänen sävellyspalkkionsa maksetaan ja mihin yhteyteen hänen taiteilijapersoonansa liitetään. Festivaalit kun saavat usein tukea monista pienistä lähteistä. Tässä tapauksessa asiain tola oli käynyt ilmi säveltäjän asiaa erikseen kysyessä – ja sittemmin nähdessä ohjelmakirjan luonnoksen suurikokoisine Siemens-logoineen nimensä vieressä. Spahlinger kutsui kohteluaan “hyökkäykseksi itsekunnioitustaan vastaan”.

Aina onkin hyvä pohtia ja tehdä selväksi, mitä yhteistyössä toimiminen tarkoittaa myös yhteistyökumppanin näkökulmasta (vrt. Guggenheim, vaalirahoitus…). Tampereella tilaussävellysmesenaatteja ovat yksi voittoa tavoittelematon taidesäätiö ja kolme tiukasti nimettöminä pysyttelevää yksityishenkilöä, minkä lisäksi Yleisradio on tilannut yhden teoksen. Vastavuoroisuutta vaativia sponsorisopimuksia ei siis käsittääkseni ole syntynyt, vaan mennään rehdisti l’art pour l’art (vai pitäisikö sanoa l’argent pour l’art). Muiden kuin yleishyödyllisten toimijoiden kanssa toimimisen vaikutukset sen sijaan on hyvä ottaa koko laajuudessaan huomioon myös, kun mietitään ja verbalisoidaan taiteilijan merkitystä nyky-yhteiskunnassa.

Itse näen postiivisena sen, että taiteen merkitys tunnustetaan yhä laajemmin. Vapauteemme tarvitsemme rahaakin, ja raha tuo näkyvyyttä. Tampere Biennale onnistui tuplaamaan tilausteosten määrän edellisestä festivaalista kuuteen. Hienoa, Olli! 

I, for one, welcome our new Nokia Angry Birds overlords.*

(*Kunhan hinnasta, ehdoista ja syytesuojasta sovitaan.)

© 2012 Jarkko Hartikainen

Ernst von Siemens -säätiö tuki viime vuonna nykymusiikkia reilulla 2,4 miljoonalla eurolla, ja säätiön vuodesta 1974 jaettua musiikkipalkintoa pidetään yhtenä merkittävimmistä klassisen musiikin palkinnoista. Palkinnon on voittanut viime vuosina mm. Ann-Sophie Mutter, Daniel Barenboim ja Henri Dutilleux. Lisäksi säätiö myöntää eritysiä säveltäjäpalkintoja, joiden voittajiin kuuluu jo monia mestarikurssikavereitanikin. Pari-kolmikymppisiä, suurelle yleisölle tuntemattomia säveltäjänplanttujakin siis palkitaan miljardiluokan saksalaisen bisneskuvan kiillottamiseksi? Uskokoon ken tahtoo, mitä tahtoo. Nuorena säveltäjänä kaipaan nyt taas ihan vähän enemmän takaisin asumaan Saksaan ;-)