Lausunnot maaliskuussa tarkastettavaksi jättämästäni MuM-tutkinnon kirjallisestä työstä ovat saapuneet. Alla niistä pari otetta.

1.

“Työ on aiheeltaan kunnianhimoinen. Hartikainen onnistuu kuitenkin systemaattisessa tarkastelussaan hyvin. Työn kahtiajakautuminen takaa sen, että työssä on jotain niin sellaiselle soittajalle, joka ensi kertaa perehtyy Lachenmannin musiikkiin, kuin sellaiselle asiantuntijalle, joka on jo perehtynyt soittotekniikoihin ja niiden notaatioon.

Työ on säveltäjän kirjalliseksi työksi laaja. Se on hyvin kirjoitettu; kieliasu on moitteeton ja rakenne erinomaisen selkeä. Työn aihe on ajankohtainen ja tärkeä, ja työ nivoutuu lähteittensä kautta mielekkääseen kontekstiin. Suosittelen työn hyväksymistä arvosanalla erinomainen (5/5).”

–MuT, yliassistentti Tuire Kuusi, 25.3.2012

2.

“Jarkko Hartikaisen kirjallinen työ on eräs parhaimpia säveltäjien kirjoittamia opinnäytetöitä, joita olen lukenut. Sen aihepiiri on perustellusti rajattu ja työ on erittäin selkeästi jäsennelty. Kieli on huolellista. Kirjoittaja tuntee aihepiirin erittäin hyvin, mikä tekee tekstin lukemisesta palkitsevaa ja mielenkiintoista. Työ on myös laaja (75 sivua) sisältäen runsaasti havainnollisia esimerkkejä sekä mittavan lähdeluettelon. Suosittelen lämpimästi työn julkaisua esim. artikkeliksi lyhennettynä. [-]

Työn lopussa Hartikainen esittää vielä muutamia jatkotutkimuksen aiheita, joihin hänen ilman muuta kannattaisi paneutua. Suositeltavaa olisi, että Hartikainen kääntäisi myös valikoiman Lachenmannin keskeisiä tekstejä suomeksi esim. Sibelius-Akatemian uuteen, klassisen musiikin osaston julkaisuun. Ehdotan työlle arvosanaa erinomainen (5/5).”

–sävellyksen professori Veli-Matti Puumala, 15.5.2012

Noh, ihan palkallisiakin tekstinkirjoitushommia onkin ehtinyt jo siunaantua, ja teenkin niitä oikein mielelläni.

Tiedoksi muuten, että puhun työstäni keskiviikkona 23.5.2012 klo 13:30–14:00 Sibelius-Akatemian sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmän järjestämässä SäTe-päivässä. Luento pidetään Musiikkitalon Auditoriossa. Sinne saa minun puolestani tulla.

Kirjaan nyt 200 kilometrin tuntivauhdissa junamatkalla ajatuksen reilun parin viikon takaa (olen menossa katsastamaan pariksi päiväksi Tampere Biennalen tarjontaa). Astunko tällä tekstillä miinaan, saa nähdä.

Oli taas se aika vuodesta, kun lähes koko Suomen taiteellinen toiminta takatalvimaisesti seisahtui muutamaksi päiväksi. Kysessä ei ollut se paljon pelätty taiteilijoiden yleislakko (huomaa sarkasmi), vaan iso kansallinen apurahadeadline. Kun muutaman päivän sisään erääntyi kaikenlaista muutakin yritettäväksi laitettavaa, oli minunkin pistettävä juuri hyvään vauhtiin päässeet uuden teoksen sävellyshommat kylmästi telakalle. Heippa inspiraatio, nähdään viikon päästä, joohan. Piti siis keskeyttää duunit ja ottaa PDF-editori kauniiseen käteen saadakseen työstään mahdollisesti palkkaakin, taiteen tekemisen turvaa.

Rupattelin eräpäivänä, Pääpostin naapurissa, kuudettakymmenettä käyvän upeaa uraa tekevän kollegani kanssa. Hän harmitteli ennen kaikkea sitä, että apuraha-asioissa joutuu aina ikään kuin palaamaan alkuruutuun. Vuosikymmenien elämäntyö ei koskaan johda mihinkään oikeasti pysyvään. (Kun puhutaan ‘työpaikkojen luomisesta’, niin luovilla aloilla tällaista ei ainakaan samassa mielessä tunnu tapahtuvan.)

Kollega painotti suurimmaksi harmituksekseen sitä, että aina uudestaan joutuu perustelemaan.

Hetkinen.

Ensinnäkin, kirjoittaminen ei ole välttämättä niin hanurista kuin väitetään.

Read More